On elokuun 11. päivä, 2009. Lukion ensimmäisen lukuvuoden alkamiseen on kaksi päivää aikaa. Jo alkukesästä tekemäni päätös on puristanut minut aurinkoiselle näköalalle kallioiselle sammal- ja jäkälämatolle hakemaan ratkaisua. Ville on ollut ahdistunut. Suunnattomuudessaan yksinäinen 16-vuotias on kesän valon pimeydessä suunnitellut salaisuutta.
Etsin huolellisesti sopivaa paikkaa. Jo kolmas kallio – mutta vain tämä tarpeeksi korkea – ja laskelmoi mielessään todennäköisyyksiä. ”Tämä on hyvä”. Murtuu niskat, en voi jäädä henkiin. Adrenaliini virtaa suonissani ja muuten rauhallista hengitystäni säestää ahdistus ja lähestyvä kauhu. Käyn vielä kielekkeellä. Reitti on selvä, ja asetun juoksuradalle kohti tuntematonta, n. 10 metriä kielekkeen reunalta.
Olen vihainen itselleni siitä, että minua pelottaa. Mikä minua pelottaisi enää? Etsin sisimmistäni kesyttämättömän voiman ja äänen, kunnes huudan pedon nimeen; ”Saatanaa!” vastaavat kesäpäivän kumpeat männyt, ja viljavien peltojen reunoilta muistutus, kun karjuin äänihuuleni kipeiksi, tuossa koettelemuksessa, jossa kutsuin itseäni valoon syvistä pimeyden ja epätoivon kahleista – oli lähestymistapani kuinka mielenvikainen tahansa. Viha on voimani! Ainakin olen uskotellut itselleni niin koko menneen kesän. Viha on rakkauteni! Vihassa elämäni! Kaikki muu, pelkkää surkeaa heikkoutta. ”Miten,” kysyn itseltäni, ”siis voin pelätä nyt?”
Sillä olen varma.
Olen tehnyt päätökseni
– minä jään henkiin!
Mutta nyt tapan itseni.
Muistijälki sumenee jokaisessa uhmakkaassa askeleessa kohti jyrkänteen reunaa. Olen matkalla kohti tuntematonta. Askel askeleelta uhkarohkeuden alta paljastuu kauhu – mutta tahdonvoimani pitää minut sulavassa liikkeessä. Jalkani irtoavat maasta, kun ponnistan ilmaan – ja olen vapaa.
. . .
Seuraavassa muistikuvassa, jossa katson silmilläni, näen leikkaussalin kirkkaan valon. Naishenkilö valmistelee minua leikkaukseen ja nähdessään silmäileväni ympärilleni hän kertoo minulle rauhallisen pehmeällä äänellä, että olen yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä kalliolta. Osa minusta hätkähtää ja ajattelen itsekseni: ”Oikeastiko tein sen?” ”Niin siis todella tapahtui.” Aivan kuin se olisi ollut jokin uni? Tai jotain niin uskomatonta, etten pystynyt kuvittelemaan sitä todeksi?
Kehoni halvaantunut tila, lääkitys ja monet muut mielen suojamekanismit varmasti suojelivat minua valtavalta tuskalta, itkulta ja kauhulta, mutta vaikken vielä muistakaan tuota kuolemaa uhmaavaa tapahtumaa, muistan hyvin selvästi kokeneeni syvää kiitollisuutta siitä, että olen elossa. Asenteeni elämää kohtaan muuttui tuona päivänä, vaikka liikkumisen ja elämisen uudelleenopetteleminen pyörätuolissa vaatikin oman emotionaalisen panoksensa. Miksi? Se on loistava kysymys! En tosin ajattele, että se on pelkästään yksi asia. Tai kyllä, ajattelen, mutta asiakokonaisuus on moniulotteinen. Mutta mikä on suurin yksittäinen tekijä?
Kuolemanpelko
Ajattelen nykyään, että jos ihminen pelkää kuolemaa, hän ei uskalla elää. Elämä tässä todellisuuden ulottuvuudessa on jatkuvassa muutoksessa. Vanha kuolee pois, ja uutta syntyy tilalle. Kaikki näyttäisi syntyvän intentionaalisen sattumankaupan kautta!
Kuoleman voi käsittää monitasoisesti. Kuolema voi olla sitä, että antaa vanhan elämänsä kuihtua uuden tilalta. Se voi olla sitä, että eroaa pitkästä suhteesta- tai perheestään. Se voi olla, että antautuu itsessään jollekin tuskaiselle kokemukselle. Kuolema on mielestäni analoginen käsite tuntemattomalle. Tuntemattoman pelko on mielestäni elämisen pelkoa. Se viittaa mielestäni identiteettiongelmaan. Kuoleva pelkää irtipäästöä – ja kuolee valintaansa. Kuolevaa pelkäävä ei luota elämään, ja sen vuoksi takertuu tiedettyyn, tunnettuun ja turvalliseen, mutta joka muuttuu ennen pitkää ihmisen kiroukseksi, itseään toistavaksi merkityksettömyydeksi, kunnes ihminen on kypsä kasvamaan uuteen kukkaan.
Elämä ja kuolema ovat yhtä
Omassa kokemuksessani todistin itselleni, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Pakotin itseni tuntemattomaan, jotta voisin vapautua siitä ahdistuksesta, joka syntyi yrittäessäni järkeillä elämää mielessäni – kaiken tiedetyn perusteella. Ja mikä muu minulle oli tuttua kuin se, mitä olin oppinut menneisyydestä? Ja juuri se minua ahdisti!
Mistä saisin uusia vastauksia?
Kukaan ei kuole. Kaikki on valmista. Ei ole mitään pelättävää. Rakkaus on, ja elämä ikuinen.
Jos ihminen pelkää kuolemaa, hänellä on mielestäni vielä identiteettiongelma. Tällä tarkoitan sitä, että hän ei ole vielä löytänyt yhteyttä korkeampaan olevaisuuspuoleensa. Hän on vielä keho. Avuttoman väliaikainen, muttei kenties täysin merkityksetön? Juuri ne merkitykset, joita kehoon liitetään, luovat kuolemanpelon.
Kannustan tässä kohdassa jokaista avaamaan mieltänsä sille ajatukselle, että kuolema on pelkkä vitsi. Oikeastiko voisit uskoa, että tähän maailmankaikkeuteen syntyy yksilöitä, jotka elävät merkityksettömän lyhyen ajan kosmisessa mittakaavassa? Sekö on sinun elämäsi? Ja että vaikka mitä tekisit tässä elämässä, saavutuksillasi ei ole mitään merkitystä itsellesi – korkeintaan ihmiskunnan ja muun luomakunnan tulevaisuudelle. Se on totisesti paljon – ja siinä mielessä kuolevainen ajattelee mielestäni oikein.
Mutta todellisuus ei ole niin yksipuoleisen lohduton.
Kuolemaa ei ole
Suhde elämään
Jos olet kuolematon, tarkoituksesi elämässä on mittaamaton. Olet elämä itse. Kuoleva tai ei, kun elät elämälle, olet kuolematon. Rakkautesi kädenjälki elää jatkettuasi matkaa. Eikä tule olemaan hetkeä, jolloin et tekisi valintoja, jotka vaikuttavat koko luomakuntaan. Avaa siis mielesi todellisuuden tasolle, jossa ajatuksillasi on väliä, unteillasi on väliä, toiveillasi on väliä. Se ei ole taikuutta, vaan todellisuutta!
Me luomme elämää yhdessä
Kuinka epätoivoinen on maailmankuva ihmiselle, joka kokee olevansa yksin. Yksinäisyys on kuitenkin mahdotonta. Se on luja väite ja haluan selventää sitä. Henki on Elämä Itse. Kuinka Se voisi olla yksinäinen, kun se on kaikki? Ajattelen kuitenkin, että suhteen elämään on kypsyttävä myös ihmistasolla, sillä hengen taso on jo valmis. Kaikkiykseys on olemassa koko ajan, sitä ei voi tuhota, ja siinä lepää kuolemattomuuden rauha. Se on elämä.
Mutta olemme olemassa myös yksilöinä. Ja yksilön kohdasta käsin yksinäisyys on sitä, ettei ympärillä ole muita yksilöitä. Mutta jos yksilöltä puuttuu yhteys syvempään todellisuuteensa – elämään itseensä – ei mikään määrä yksilöitä riitä paikkaamaan tuota tyhjiötä. Tyhjiö on hyväksyttävä. Kuolema on hyväksyttävä. Vain tyhjiön hyväksymisen kautta voi se täyttyä. Ja siinä on elämä. Kaikki tekevät sovinnon Henkensä kanssa ajallaan.
Minusta tuntuu, että tein merkittävän osan tuon suhteen palauttamisesta hyppäämällä kalliolta. Muistan, että rukoilin saatanalta erilaisia – joidenka nyt ymmärrän olevan – korvikkeita. Etsin pelastusta asioista ja ihmisistä. Yritin korjata sisäistä ongelmaa ulkoisella. Yritin täyttää ulkoisen identiteetin vaatimukset. Se on kuin laskutoimitus. Täytä ehto 1, 2, 3, 4, 5, x ja olet ok. Mutta ok ei riitä.
Ok ei ole täysi. Eikä Jumala voisi opettaa, että pelastus tulee muualta kuin jokaisesta Itsestään. Jos olet myrkyttynyt uskonnollisella propagandalla, kirjoitan lahkoista, kulteista, muista erikoistuneista henkisistä yhteisöistä ja niiden arvosta vihkimysprosesseissa toisaalla. Ensisijaisen suhteen palauttamisessa voidaan auttaa, sitähän minäkin täällä yritän tehdä, mutta Luoja on luonut meidät kaikki luojiksi, ei läheisriippuvaisiksi rukoilijoiksi tai palvelijoiksi.
Kaikki on valmista ja voimasi on käytettävissäsi vapaasti.
Jos nk. pelastus tulisi ulkopuolelta, olisimme kaikki orjia tavalla tai toisella. Ja tavallaan tämä maailma opettaa juuri ja vain sitä! Keho opettaa juuri sitä. Avuton riippuvaisuus suhde erilaisista epäluotettavista ihmisistä ja asioista – jotka kaikki voivat kadota milloin vain. Se on toivottoman surkea sijoituskohde turvallisuudelle.
English 
Finnish