Katseletko maailmaa ja näet kirkkautta ja ihmettelet tämän todellisuuden kauneutta?
Näetkö rauhaa, tarkoitusta ja koet luottamusta todellisuutta kohtaan, missä elät?
Kun katsot ystävääsi, lastasi, kumppaniasi, sukulaisiasi, sisariasi – näetkö heitä todella? Vai ovatko silmäsi sumentuneet synkeillä ajatuksilla?
Kun katsot sisääsi, mitä näet?
Katsotko maailmaa erillisenä itsestäsi?
Onko se paha? Vai hyvä?
Onko se oikein? Vai onko se väärin?
Kuka siinä olet sinä?
Kuka sinä olet täällä?
Herättävätkö nämä kysymykset sinussa pelkoa?
Pystytkö nauramaan itsellesi, virheillesi ja tietämättömyydellesi?
Otatko itsesi vielä vähän liian vakavasti?
Anteeksiannosta puhutaan mielestäni aika vähän, ja syystä. ”Sen olisi pitänyt mennä näin” tai ”Näin ei olisi pitänyt tapahtua” ovat ajatuksia, jotka kumpuavat siitä samasta ansasta, johon anteeksiantaja saattaa jäädä jumiin. Anteeksianto ymmärretään laajalti väärin. Kun käsittelen anteeksiantoa tällä sivulla, puhun hyväksynnästä, irtipäästöstä ja tietoisuudesta siitä, mikä on enemmän todellisen luonnon mukaista. Tällä tavalla anteeksiantoprosessi liittyy myös identiteettiin. Aloitetaan.
Ensinnäkään, anteeksiannolla ei olisi mitään merkitystä ilman ajatusta oikeasta ja väärästä, ja siihen liittyvästä tuomitsemisesta. Siksi voidaan sanoa, että anteeksianto kohdistuukin nimenomaan elämän arvottamisesta luopumiseen, jotta se, mikä on todella arvokasta, voitaisiin tunnistaa. Se yksinkertaisesti hyväksyy sen, mitä on tapahtunut ja tekee tilan nykyhetken todistamiselle. Anteeksianto vapauttaa menneisyyden ja mahdollistaa siten todellisuuden. Puhutaan oikeasta, väärästä ja oikeudenmukaisuudesta myöhemmin, mutta pysytään vielä hetki anteeksiannossa mielen ominaisuutena ja siinä, mitä se mahdollistaa.
Väitän, että suurin osa ihmisistä viettää aivan liian kauan aikaa siinä mielentilassa, jossa näkökykyä sumentavat tarinat maailmasta ja toisista ihmisistä, tarinat, jotka eivät tunnusta kohteensa todellisuutta, vaan värittynyttä, harhatodellisuutta. Anteeksiantamattomuus johtaa näihin harhoihin ja sille tyypilliseen erillisyyteen, sillä se luulee olevansa oikeassa tuomiossaan. Siten anteeksiantamattomuus jää aina jumiin menneisyyteen ja rikkoo siten kommunikaatiota hämärtäen todellisuutta. Hetkessä, joka on uutta ja mahdollista täynnä, nähdään vain menneitä murusia, rajoitteita, ongelmia ja täyttymättömiä toiveita. Silmät ovat pienet ja näkevät vain pieniä asioita. Ihmiset näyttäytyvät joko parempina tai huonompina, kauniimpina, rumempina, vahvempina, heikompina, menestyvämpinä, epäonnistuvampina… Vastakohtia riittää ja vertailua voi harrastaa loputtomiin. Arvottaminen kahlitsee.
Anteeksiantamattomuus, tai harhat, vaikuttavat käyttäytymiseen, elämänvalintoihin ja kaikkinaiseen vuorovaikutukseen. Ennen kaikkea ihminen ei ole onnellinen, jos hän on kääntynyt jotakin vastaan, sisällään tai ulkopuolellaan, jääden täten jumiin. Tämä valinta edellyttää ja luo todellisuuden, jossa on uhka. Tämä johtaa senkaltaiseen harhaisuuteen, jossa mieli hyökkää ihmisiä ja asioita vastaan, joita ei ole olemassa. Nähdään vain se, mitä mielen tarinat maailmasta ja muista ihmisistä hänelle vakuuttavat.
Vihollinen on todellinen!
Ja minä olen siinä oikeassa!
Totuus on, että sinulla ei ole vihollisia. Todellisuutesi lepää ikuisesti vahingoittumattomana. Ainut vihollinen on tahtotila unohtaa tämä Totuus. Mutta tuo tila ei ole mitään muuta kuin väliaikainen erehdys. Mutta jos siitä tekee jotain pysyvämpää, tarvitaan vihollinen – ja se voi olla mikä vaan, mitä vastaan olento voi mielellään kääntää tahtonsa. Esimerkiksi toinen ihminen, ihmisryhmä, instituutio, valtio, tapahtuma, jokin ominaisuus tai laatu omassa tai toisen kehossa tai olemuksessa, käyttäytymisessä, tavassa puhua jne. Virheajatus. Jokin energia, aivan mitä vaan. Tällainen hyökkäileminen pienentää ja ahdistaa sisäistä maailmaa. Anteeksianto vapauttaa tuosta vankilasta, ja on siten neutralisoiva voima, siinä missä hyökkäys kutistava. Tavallaan anteeksianto on laajentava voima, koska se ihmisen perustila, johon anteeksianto vapauttaa, on luonnostaan laajeneva. Koska ihminen tietää, että hän itse vangitsee itsensä mielensä sisäisellä sodalla, syyllisyyttä riittää! Sitä nousee esiin ajoittain – kun vanhat ajatukset tulevat ajoittain tarkastettavaksi kysymään;
”Vieläkö jatketaan sotaa kapteeni?!”
Valinta on vapaa. Tuomitseminen lisää syyllisyyden tunnetta, vaikka projisoinnilla voidaan harhauttaa omasta syyllisyydentunnosta. Kyky jättää sotimatta voi kehittyä – mikä johtaa yhä eheämpään läsnäolon kokemukseen, kriiseistä selviytymiseen ja entistä luottavaisempaan elämänasenteeseen, sillä anteeksianto vapauttaa mielen menneisyydestä ja harhoista. Silmät avautuvat. Oikea ja väärä menettävät merkityksensä – on vain sitä, mitä tapahtuu. Kapeakatseinen ymmärrys oikeasta ja väärästä johtaa sotaan mielen tasolla, ja mielenmaisema, joka arvottaa todellisuutta oikean ja väärän perusteella, on valeminän perusta. Siitä lisää hieman edempänä.
Anteeksianto palauttaa hetkeen ja todellisuuteen.
Mutta se tekee vielä enemmän. Anteeksianto korjaa (oikaisee) mielen, ja valmistaa tilan todelliselle itsellesi. Siispä ego rakastaa kaunaa, muttei tahdo kohdata konfliktia oikeasti. Egoidentiteetin tunnistaa nimenomaan vihollisten kautta. Nego määrittyy negatiivisesti, eli negaation kautta kaikkeen muuhun. Ego tietää, mitä se ei halua. Kun mieli kerran nostaa tahtonsa jotain vastaan, eikä tätä päätöstä muuteta tai tarkasteta, jatkaa tämä ajatus tuomionsa todistamista. Se etsii syitä kaikkialta, joilla perustelisi olevansa oikeassa. Todistajia ei puutu. Vittumainen nero tulkitsee kaiken väärinpäin. Sen lisäksi se yrittää pitää asian tai ihmisen itsestään kaukana, vuorovaikutuksen piirin ulkopuolella, sillä täten illuusiota on mahdollista pitää yllä. Mutta jos tämä harhatarina tuottaa pelkästään pikku hetken mahtipontista voitonriemua, joka todellisuudessa on vain vihaista kärsimystä, kuinka järkevää on ihmisen jatkaa kyseistä sotaa? Ihminen on jumissa menneisyydessä. Se on kirous.
Ihmissuhteissa tämä näyttäytyy tilanteissa, joissa joko molemmat ovat jumissa menneisyydessä, tai vain toinen. Molemmissa tapauksissa rakkaus kuihtuu, koska kumpikaan ei enää näe toista sellaisena, kuin hän on. Vain nykyisyys voi kasvaa. Kun osapuolet eivät kohtaa eivätkä todella näe toisiaan, jää rakkaus pelkäksi muistoksi siitä hetkestä, jolloin vaiettu kauna ei ollut vielä hämärtänyt puhdasta yhteyttä.
Mikä estäisi sinua ihastelematta elämää toisessa?
Millä oikeutat sotasi rakastamista vastaan?
Anteeksianto itselle, itsensä anteeksianto
Kuinka vangitsen itse itseäni?
Otsikon saattaa ymmärtää helposti väärin, vaikka se sanoo yhden ja saman asian. Kenenkään ydinolemuksessa ei ole mitään anteeksiannettavaa – se on Rakkaus itse. Se on todellisuus – oikean ja väärän tuolla puolen. Jakautumaton ja Yksi. Siksi anteeksianto voi kohdistua vain siihen, mikä ei ole kokonaista. Mutta suurin osa meistä on identifioitunut väärin. Totuudenmukaisesti jokainen meistä on omien ja maailman toiveiden, odotusten ja tunteiden yläpuolella – tuon maallisen, ajallisen ja muuttuvan – tuolla puolen. Voidaan sanoa, että persoona, mutta etenkin persoonaan kytkeytynyt ego on se valheellinen itse, jonka annamme anteeksi, mutta parempi kuvaus on, että muutamme suhtautumistamme persoonaamme ja toisten persooniin, sillä anteeksianto ei pyri pääsemään eroon, vaan keskittyy hyväksymään korkeamman ymmärryksen valossa. Samastumme helposti ajatuksiimme, uskomuksiimme, tottumuksiimme, tunteisiimme, totuuksina – kaikenlaisiin rakenteisiin ja viitekehyksiin, joita kanniskelemme mukanamme, jotka itse asiassa toimivat perustana, jota käyttäen me jäsennämme maailmaa, ja josta käsin arvioimme, arvotamme ja tuomitsemme sitä. On kokonainen työ ottaa tästä rakennelmasta selvää, mutta se paljastaa itsensä sitäkin helpommin.
Maailman tulee olla niin kuin minä haluan!
Sisäinen lapsi puhuu. Kaikessa viattomuuden ihanuudessaan saa ihmislapsi toteuttaa halujaan ja toiveitaan, ja oppia pettymys onnistumisen jälkeen neuvottelemaan jaetun todellisuuden kanssa. Kuinka vähän katsookaan oma tahto sitä, miten tämä on kaikki luotu yhdessä, ja miten tätä voidaan yhdessä luoda. Anteeksiantamattomuus kutistaa todellisuuden oman itsensä ympärille, vaan on mahdollista astua suurempaan todellisuuteen. Minä en ainakaan uskalla tietää, miten maailman tulisi olla! Voin tosin haluta vaikka mitä, mutta saatan olla väärässä siitä, miten asioiden on parasta tapahtua. Se jää kaikki nähtäväksi! Anteeksianto alkaa siitä. Tilanteissa, joissa annamme anteeksi toisille, annamme anteeksi itsellemme. Luovumme valheellisesta identifioitumisestamme minään, joka ei ole todellinen – siihen ajatusrakenteeseen, joka luulimme olevamme. Se on eräänlainen todellisuutta vääristävä linssi, ja kun päästämme tuon ajatuksen menemään, kuin myös identifioitumisemme siihen, emme enää yritä saattaa maailmaa oman mielemme mukaiseksi, vaan annamme tilan nähdä enemmän ja ottaa vastaan uutta. Ajattelen, että tämä on lähtökohta todellisen tiedon ja ymmärryksen rakentumiselle, eli myös lähtökohta rakentavammalle toiminnalle!
Anteeksiannon väärinkäyttö ja oikeudenmukaisuus
Kyky palata nykyhetkeen ja vapauttaa mieli rajoittavista uskomuksista ja tarinoista toisiin ihmisiin liittyen on supervoima. Se mahdollistaa kerrassaan ihanan näkökyvyn ja tekee tilan mielessä nähdä mahdollisuuksia ja ihmetellä maailman ja ihmisten olemuksien kauneutta. Anteeksianto liittyy mielen kykyyn olla väärässä ja harkita ja vastaanottaa uutta tietoa. Se todella on kultaakin arvokkaampaa. Mutta anteeksiantaminen voidaan ymmärtää vääristyneesti. Anteeksiannon korkein tarkoitus on palauttaa ihmiselle itselleen, ja toisille ihmisille, tietoisuus omasta perimmäisestä todellisuudestaan. Vasta tässä ymmärryksessä saavat oikea ja väärä oikeat merkityksensä.
Vääristynyt anteeksianto näkyy selvästi ihmissuhteissa; kyvyttömyytenä asettaa rajoja ja toistuvan hyväksikäytön sallimisena. Anteeksianto ei tarkoita itsensä kieltämistä, vaan nimenomaan itsensä tunnustamista. Anteeksianto tunnistaa jokaisen todellisen arvon ja perusoikeudet elävänä oliona tässä olemassaolossa. Vääristynyt anteeksianto pyrkii kieltämään itseä ja todellisuutta. Se kaunistelee ja valehtelee. Vääristynyt anteeksianto ymmärtää rakkauden väärin, jos se arvottaa toisen tärkeämmäksi kuin itsensä. Molemmat ovat yhtä tärkeitä.
Rakkaus on voima, joka kutsuu näkyväksi omassa vapaudessaan.
Ole näin. Älä noin.
Olen näin, en noin!
Ja sen he omaksuvat itsekseen. Mutta on eri asia käydä ns. pyhää sotaa omaa egoaan, tottumuksiaan ja ohjelmointiaan vastaan korkeammasta ymmärryksestä käsin. Tämä tietoinen jännitteen luominen mahdollistaa itsetietoisuuden kasvun. Se on tietynlainen henkinen soturiperinne, ja kun uskonnot ja henkiset oppijärjestelmät ymmärretään tässä yhteydessä, voidaan niiden arvo nähdä kasvualustana henkiseen kasvuun. Kyse on strategiasta tehdä näkyväksi. Tiedostaminen, johon ei kuulu tuomitsemista, ei kahlitse. Mutta tiedostaminen, joka tuomitsee, on henkistä väkivaltaa. Täältä voit lukea lisää kollektiiveista.
Valheellisen minän luomisen ydin ei ole erilainen muissakaan väkivallan konteksteissa: Väkivalta kohdistuu itseen, sisältä tai ulkoapäin, ja väkivalta on aikaansaatu erillisyys omasta aidosta itsestä. Mikä muu olisikaan koskaan mahdollistanut tyranniaa tai muita epäsopusuhtaisia valtarakenteita ja hallintomuotoja, kuin ihmisen vääristynyt omanarvontunto? Kun on tuntematon itselleen, on altis manipulaatiolle.
Kaikki tuo on sitä ryönää, jonka voimme kaikki antaa pois tukahduttamasta elämäniloamme ja antaen tilaa sille, keitä todella olemme. Koen, että itsessämme olemme myötätuntoisia, luonnostaan kärsivällisiä, uteliaita, armeliaita, luottavaisia, avuliaita ja kannustavia. Epätoivoinen yritys pitää yllä valeminää kuvastaa sitä epäluottamusta, jota koemme itseämme ja elämää ohjaavaan ja ohjaaviin voimiin. Tästä konfliktista elää oikean ja väärän perintö, ja valeminässä usko rakennelman lujuuteen. Voimme kokea vailinaista yhteyttä muiden kanssa, jotka jakavat samat rakennelmat, tai tekevät samoja asioita, mutta olemme itsellemme erillisiä. Vain hengessä olemme todella yhtä, eikä henki ole ajatus.
Niin tosia ja lujia kuin autenttisen itseyden ominaisuudet ovatkin, niin lujasti voivat ne myös kahlita ihmisen itsetuhoiseen uhrautumisen kierteeseen. Kuinka monta kertaa on hyväuskoista ihmistä käytetty hyväksi, petetty ja petkutettu? Kun usko muutokseen kestää pettymyksen, petkutuksen ja pahan kerta toisensa jälkeen? Tämä muistuttaa minua monista lapsuuden tarinoista, joissa koko perhesysteemin osapuolet ovat oppineet vaikenemaan siitä, mistä ei puhuta. Jälleen kerran, sama pätee myös suurempiin ilmiöihin, kuten kansalliseen traumataakkaan – jaettuun ymmärrykseen siitä, ettei tietyistä asioista tulisi puhua.
Jaetusta ongelmasta vaikeneminen ei ole anteeksiantoa laisinkaan, vaan kieltämistä ja tarpeetonta tekohengitystä. ”Anteeksiannolla” vältetään tällä tapaa kommunikaatio. Tällöin kaikki kärsivät ja voidaan sanoa, että anteeksianto jää puuttumaan itseään kohtaan, sillä ihminen valitsee jatkaa vankeuttaan, sen sijaan, että ottaisi asiat esille ja toisi ne ratkaisun piiriin. Anteeksiannon voi tosin suorittaa omalta osaltaan milloin vain, mutta suuremmassa merkityksessään se ei tällöin ole vielä täydellinen. Anteeksianto tahtoo vapauttaa myös toisen. Se siis tekee tilaa myötätunnolle, minkä vuoksi se on avoimen loistava tila keskustelun aloittamiselle ja asioiden sovittamiselle. Täydellisen anteeksiannon tunnusmerkki on jaettu vapauden, ilon, rakkauden, kiitollisuuden ja arvostuksen tunne. Se arvostaa erillisyyttä ja toisen koskemattomuutta kaikin tavoin.
Ihmisen on opittava myös puolustamaan elämää ja hyvinvointia. Tässä kohdassa paljastuu siis tasoerot anteeksiantoon liittyen. Anteeksianto, mielen ominaisuutena, voi valita katsoa toista uskolla tulevaisuuteen ja vapauttaa menneisyyden, antaen mahdollisuuden uudelle nykyhetkessä, mutta rakkaus vetää myös rajan varmistaakseen tulevaisuuden ja kasvun, suojellakseen voimilta, jotka kutistavat ja kahlitsevat, eivätkä johda mihinkään. Armollisuus ei käänny sortajaakaan vastaan, mutta ei voi sallia varteenotettavaa pahaa itselleen. Rakkaus puolustautuu, sillä se on oikeudenmukainen, ja suojelee elämää siltä, mikä yrittää sitä tuhota.
Anteeksianto tunnustaa totuuden – kaikkiyhteyden erillisyydessä.
Mutta tekee erillisyyden tekemättömäksi.
Anteeksianto ja paraneminen
Aikaisemmat ajatukset ovat varmasti monelle tuttuja ja varsin käytännönläheisiä. On kuitenkin mielenkiintoista, millaisia taikoja ja ihmeitä anteeksianto voi saada aikaan ihmisen fyysisessä ja energeettisessä olemuspuolessa, sekä ihmisen elämässä ylipäänsä! Kirjoitan Luovasta Voimasta omalla sivullaan. Anteeksianto on ainoa väylä kokonaiseen Voimaan. Siispä kaikki ylimääräinen kannattaa jättää kaikki taakseen, ja aloittaa uusi kappale, jonka kirjoittaja lienee ken?
Matka luomiseen
Sinä olet luojaolento ja olet tullut luomaan. Se on tarkoituksesi. Siksi tulee aika, ellei se ole jo tullut, jolloin kuluttaminen ei sinua enää tyydytä. Tulee aika, jolloin tahdot alkaa ilmentämään sitä, kuka todella olet. Alat kiinnostumaan suuremmista ja tärkeämmistä asioista, jotka koskevat kaikkia. Haluat luoda yhdessä muiden kanssa toteuttaen itseäsi. Sinä olet voimakas, ja vielä voimakkaampi liittyessäsi tarkoitukseen, joka näyttäisi olevan kirjoitettu elämääsi – jonka merkityksen kenties tunnistaa myös suuremmassa kokonaiskuvassa. Voimasi ei tee sinusta mitenkään erityisempää tai parempaa! Se on vain tulosta selkeydestäsi itsesi ja muun elämän suhteen. Se täyttää sinut rauhalla, ja ihmeellä. Täältä löytyy nerokkuutta, intuitiota, hehkua ja voimaa, jotka ovat kaikki perintöoikeuksiasi suhteessasi elämään. Ainutlaatuinen sielusi, missä väreissä ja väreissä se sitten ilmentyykään, päästessään tietoiseen kokemukseesi, alkaa valmistelemaan sinua suurempiin kenkiin. Sinua on valmisteltu lukuisia lukuisia elämiä! Olevaisuutesi moniulotteisuus näyttäytyy niin monilla eri tavoin, ja ihminen saattaa yllättyä siitä, mitä korkeamman yhteyden kautta avautuu!
Anteeksianto palauttaa sinut tähän tietoisuuteen; luomisen piiriin. Se on sinun perustilasi. Ihmeentäyteinen elämä on perusoikeutesi ja sydämen täyttävä kiitollisuus olotilasi vailla syytä. Vankeutesi on päättynyt ja olet astunut todelliseen itseesi ikuisuudessa. Itseksi tulemisen prosessi avautuu kuitenkin vain nöyryydessä. Matka on matkaamista, eikä oikoteitä ole olemassa. Pystyt kuitenkin nopeuttamaan matkaa vaihtamalla välinpitämättömyydestä todelliseen rakkauteen, elämää arvostavaan ja oppimisesta kiittävään asenteeseen.
Tässä maailmassa näyttäisi vielä olevan varsin näkyviä uskovaisia aseisiin ja voimankäyttöön. Sillä on paikkansa kollektiivisessa konfliktissa, jolle en näe muuta ratkaisua, kuin jaetun tarkoituksen tunnistaminen ja tunnustaminen. Päämäärät, visiot ja keinot sotivat keskenään, missä vahvimmat voittavat. Sotaan/tulevaisuuteen pyydetään liittymään – on valittava puolensa. Niin kokonaisluomus elää.
Mutta mikä on vahvin tarkoitus?
Miten erotella voimat toisistaan?
Kuinka valita puolensa?
Vai jättääkö valitsematta?
Maailma, joka on keskenään ristiriitaisten ikivanhojen ja uudempien valtojen ja voimien pelikenttä, on sinulle haaste. Olen omistanut oman osion maailman laajuisen teatterin jäsentelemiseen. Puhuttelemieni asioiden tiedostaminen voi olla hedelmällistä. Mutta siinä missä valta pyritään aina asettamaan Voiman ja Yksilön väliin, mistä löydät sinä omasi? Luova Voima on perusoikeutesi, jonka lunastat yhteytesi kautta henkeen/Itseesi. Mitä kaikkea on mahdollista tällä tehdä?
Koko elämäsi on harjoituskenttäsi – Mestari!
Luova Voima
Maailmanlaajuinen teatteri
Erillisyys - Ainoa ongelma?
Tällä sivulla olen havainnollistanut useita ilmiöitä, joista korostuu erityisesti suhde, erillisyys, avoimuus ja kommunikaatio. Olen kirjoittanut anteeksiannosta mielen ominaisuutena tehdä teennäiset erillisyyden rajapinnat tekemättömäksi hyväksyen vastapuolet, tehden näin kokonaiseksi samassa tilassa. Jokainen tietää nahoissaan, mikä on omalla kohdallaan väistämätöntä, kohtalon sanelemaa, sillä sodan on päätyttävä rauhaan – kokonaisuuteen, jossa kunnioittava suhde erillisyyteen ymmärretään olemassaolon ykseytenä, jokaisen oikeutena vapauteen. Koska erillisyyttä ei voisi kokea ilman ykseyttä. Yin ja Yang ovat yksi vain yhdessä.
Ratkaisu, jonka anteeksianto tarjoaa, on siis asenteenvaihdos, mielenmuutos – suhde. Suhteen tiedostaminen ja tunnustaminen mahdollistaa kommunikaation, mikä tuo suhteen luomisen piiriin. Luominen, matka, tapahtuu yhdessä, minkä tahansa kanssa. Täällä asioille voidaan tehdäkin jotain. Täällä voidaan olla olemassa. Ei tarvitse olla oikeassa tai väärässä, ei oikein tai väärin, ei missään suunnassa – vaan luomassa sitä, mikä avautuu vapaassa mutta väistämättömässä suhteessa kaikkeen muuhun.
Kun yksi liikkuu, kaikki liikkuvat.
Suhde on Yksi.
Kuinka suuri on tämä Rakkaus, joka kokee kaiken elämän osana Itseään?
Katsoen kaikkea Olevaa luojakumppaninaan ikuisessa unessa?
Rakkaus on Yksi.
Finnish 
English