Kriitikko ja Tuomari

Laumaeläin haluaa kuulua joukkoon. Se ei ole ihmiseläimelle ainoastaan eloonjäämisen ehto, vaan mahdollistaa myös ihmiskunnan rakentavan kehittymisen. Koska vain mielet voivat luoda, muodostuu yksimielisyys todellisen yhteistyön ehdoksi. Yksimielisyyden väärinkäsittämisessä on ihmiskunnan sotaisa historia. 

Yksimielisyys on nimittäin jo olemassa. Totuus on jo olemassa, mutta se ylittää tarinat. Se on koettu ymmärrys. Siksi tarina, joka julistetaan totuudeksi luo pohjan valheelliselle yksimielisyydelle, jota kuvastavat itseistään erillisten ideologiat. Tämä on se ehtojen mentaalikallio, josta todellisuutta arvottava tietoisuus syntyy, ja häpeät sekä ideaalit kumpuavat. Jokaisen tulisi kysyä itseltään, ovatko ne ehdot, joiden on täytyttävä yksimielisyyden, joukkoon kuulumisen ja yhteistyön toteutumiseksi, todella järkeviä??? Siinä on häpeän ja sisäisen kriitikon välinen välttämättömyyssuhde: koska jokin asia ei ole ok, se on häpeällistä – ja koko kansa on siinä yksimielinen – paitsi ne hylkiöt, jotka ovat tietenkin häpeällisiä, ja joista pitäisi päästä eroon, ja joita kukaan ei halua katsoa, eikä kukaan tiedä, mitä heille pitäisi tehdä. Heidät pitäisi kuitenkin parantaa, jotenkin – ”jotta he sopisivat meidän joukkoon.” Asia ei ole niin yksinkertainen. Häpeän jalous paljastuu kuitenkin tunteen osoittamassa ymmärryksessä oikeasta ja väärästä – moraalin todellisessa valossa – muistuttajana rakentavasta tietoisuudesta harmonisessa yhteiselossa. 

Häpeän juurisyy ja funktio paljastuvat: ole oikein tai jäät yksin. Ole oikein tai sinua ei rakasteta. Ole oikein tai sinusta ei huolehdita. Ole oikein tai sinut hylätään…. No, okei…, sopeudun. Häpeä kertoo epäterveessä merkityksessään siitä, että ihminen on vääränlainen. Se ei tietenkään ole totta. Tekoihinsa tai tarinoihin identifioituva ihminen tekee itsestään ”synnillisen” ja määrittää itsensä auttamattomasti vialliseksi sen perusteella, mitä on tehnyt (tai uskoo olevansa). Terveeseen häpeään kuitenkin sisältyy syvempi ymmärrys. Se muistuttaa vain toiminnasta ja ajattelusta, joka todella on haitallista ja tuhoisaa, kuten esimerkiksi kaikenlainen väkivalta. Tällä areenalla häpeässä on vain vähän tulkinnanvaraa, kun taas kulttuurillisissa ja pinnallisimmissa konteksteissa häpeä sitoutuu keksittyihin arvoihin.

Eloonjäämisessä ei ole kysymys järjestä, vaan välttämättömyydestä, ja olosuhteet, joissa sopeutuminen, joka tehdään häpeän hinnalla, katsotaan parhaaksi strategiaksi, voivat olla sotaisat ja hengenvaaralliset. 

Kuka täällä pelkää kuolemaa?
Entä kuka rakastaa elämää sopeutumisenkin hinnalla? Kuka totuutta yli valheen?
Kuka viisautta tämän kaiken suhteuttamisessa?

Suhde sisäiseen kriitikkoon muistuttaa suhdetta erilaisiin auktoriteetteihin, ellet ole jo itsenäinen. Jos kriittisestä äänestä on tullut jumala (ideologia), jota persoona palvoo, ei luvassa ole sekuntiakaan lepoa – korkeintaan jonkin saavutuksen jälkeinen levon ja itsearvostuksen hetki, jota sitäkin ehkä värittää jokin pieni tahra, joka kenties alkaa kasvamaan ja kasvamaan, todistaen alkuperäisestä uskontunnustuksesta: En ole tarpeeksi. Kuka sinulta kieltäisi suurimman totuuden, ellei uskoisi, että hänkin hyötyy sen kieltämisestä?

Voidaan nähdä, että kriitikon toimeenkuvaan kuuluu pyrkimys parempaan, mutta kriitikko ei kannusta, vaan pelottelee ihmisen järjestykseen. Sen lisäksi käsitys paremmasta, joka perustuu ulkoisille attribuuteille on vailinainen ja edustaa turhamaista pyrkimystä ei mihinkään, sillä kriitikon ääneen reagoiva kuntoutussuunnitelma luodaan konfliktista. Häpeää on tarkoitus paeta. Se on kuntoutussuunnitelman tarkoitus. Kaikki siitä kumpuava toiminta saa merkityksensä tässä viitekehyksessä. Mutta. Häpeän vaikutuksen poistuttua sisäisestä systeemistä ulkoisetkin asiat saavat uudenlaisen merkityksen. Nyt on tilaa todelliselle arvostukselle, sillä ihminen on jälleen totta. Terve häpeä kuitenkin erottelee sen, mitä tietoinen elämä ei voi arvostaa. 

Energeettisiä vaikutuksia tarkasteltuna, voidaan havaita, että kriitikon on tarkoitus lamaannuttaa, sillä se on negatiivisessa kierteessä. Häpäiseminen kuvastaa hyökkäystä, jonka on tarkoitus pysäyttää. Sen toivon voi luonnehtia perustuvan siihen, että mitä vähemmän ihminen uskoo itsestään hyvää, sitä pienempi pettymys ja häpeä ihmistä odottaa epäonnistuessaan. Hinta, joka tästä maksetaan on kokonainen elämä. Kriitikon (ja tuomarin) jatkuva vikojen ja puutteiden etsiminen sekä tiedostaminen kuvastaa tätä henkistä sotaa. Sen on tarkoitus etsiä kaikki mahdolliset viat ja puutteet, ja aloittaa sen jälkeen niiden paisuttaminen. Mikä tahansa vika kelpaa, mutta koska häpeäkokemusta suojelevan kriitikon on määrä tuottaa pahaa oloa, on se vihkiytynyt johonkin tiettyyn asiaan – mahdollisesti liittyen suorasanaisesti alkuperäiseen häpeäkokemukseen. 

Yhteiskunnan tasolla häpeällä on suuret näyttämöt. Jotkin ihmiset jopa tekevät päivätyökseen kriitikon töitä – eivät pelkästään arvostelijoina, vaan myös ohjelmien ja elokuvien tuottajina, joissa häviäjille ja idiooteille häpeänauretaan. Vain voittajat jäävät jäljelle, ylistyksen kohteiksi – siinä missä kenelläkään muulla ei ole enää merkitystä. Ideaali voitti! Arvostelijoita työskentelee myös hoitoaloilla – psykologisissa, psykiatrisissa, ”sielunhoidollisissa” ja lääkärin toimeenkuvissa, mm. Näissä mieltä ja kehoja käsittelevissä ammateissa aktivoituu helposti kaiken pohjalla toimiva ideologinen rakennelma siitä, millainen ihmisen ja maailman tulisi olla. Tällainen maailmankuva jaottelee moniulotteisuuden oikeaan ja väärään – ja on sen vuoksi hirviöllinen alusta vuorovaikutukselle, jossa häpeä kohtaa itsensä sekä häpäisijöiden että häpeäjien kohtaamisessa – jatkaen kärsimyksessään aina uudelle kierrokselle. Todellista kohtaamista ei synny, sillä kommunikaatio asettuu jomman kumman dominoivaan rajalliseen todellisuuskäsitykseen.